maanantai 24. huhtikuuta 2017

Mitä meille kuuluu

Mitäs meille koirarintamalla kuuluukaan. Ihan hyvää.
Maliina alkaa olla hiukan vanhuuden höppänä, mutta voi hyvin. Sen kuulo ja näkö alkaa heiketä, mielihommaa on Juhan kanssa chillailu ja sohvalla makoilu. Se on selkeästi myös hiukan hoikistunut, mikä ei ole huonokaan homma. Täytyy nyt vain katsoa ettei laihaksi tule, vanheneva koira ei ole kaunis näky luisena.
Voltti on voltti, ihana ja helppo, näkymätän ja lunki. Syö kaiken minkä irti saa ja vaikuttaa nauttivan leppoisista mammaloma päivistään. Selkeästi on kilo jos toinen jo tullut, suurimmaksi osaksi ehkä liikunnan hiukan vähentyessä (ei agilitya lainkaan astutuksen jälkeen) ja rouvan nauttiessa hiukan omavalintaisia lounaita mm. kissanruoan merkeissä. Tai minun pizzan.
Notte on reipastunut, uskomatonta mutta totta. En ehkä voikaan kutsua sitä, kaikella rakkaudella, vellihousujen kuningattareksi. Sehän menee jo moikkaamaan vieraita ihmisiäkin. Eikä saa paniikki kohtausta häntä koipien välissä. Agilityssa pitäisi nyt ottaa itseä niskasta kiinni ja treenata ne kepit kuntoon.... kisoihinkin ilmoitin, mutta kappas kun juoksunartut eivät saa osallistua 1-lk skaboihin. Ehkä kokeillaan Lägin kisoissa ens kuussa.

Töitä on ja aika tiiviisti on tullut vietettyä aikaa halleilla. Lupasin itselleni etten syksyllä enää matkusta mihinkään töiden perässä, Lägin hallin ja kodin välin suhailu saa riittää. Ja ehkä joku muu lähistöllä.
Jos ehtisi hiukan enemmän keskittyä itsekin treenaamiseen ja omiin koiriin!

Kisannut en siis ole koko vuonna aktiivisesti lainkaan, ehkä ensi vuonna yritämme toden teolla. Tai sitten emme. Katsotaan miltä tuntuu ja mikä on koiramateriaali, noin tylsästi sanottuna.
Kuitenkin on ihan mielettömän hienoa seurata asiakkaiden (koulutettavien, valmennettavien, mitä he nyt ovatkaan?) ja kasvattien kisasuorituksia! Huippuja ratoja, onnistumisia, itsensä ylittämistä ja tekemistä.
Yksi Little Step's valiokin saatiin lisää kun Anu ja Whoopy saivat viime viikonloppuna viimeisen agility sertin, onnea!!
Kati ja Di läksivät Espanjaan kisaamaan (Voltti sai jäädä mammalomalle, ei kerrota sille että vaihtoehtona olisi ollut epsanjan aurinko ;) ), peukkuja!
Viimeisen pennut alkavat valmistautua kisaamiseen, Iris & Trii ovatkin jo mukavasti tehneet ratoja 1-luokassa! Sellaista nuoren koiran kokemuutta vielä hiukan, mutta niin upeita suorituksia!

Koirat myös vanhenevat ja ikäväkyllä kai se osaksi on totta, ettei urheilija tervettä päivää näe. Tai jotain sinnepäin, V-pennuista parilla on epämääräisiä klenkkoja. Tutkittu ja hutkittu on viimeisen päälle eikä ainakaan luustossa yms. ole mitään vikaa. Lihakset, jänteet, varpaat yms. joutuvat koville näiden aktiivisten koirien kanssa ihan normaali arjessakin, kun mennään kovaa ja korkealta ihan kaikki tekeminen normi lenkkeilystä lähtien vaikka perusjärkeviä ovatkin. Agility toki on kuluttavaa ja onnettomuuksia & vammoja ajoittain tulee, sille ei vaan oikein voi mitään. Mutta yhtä lailla ne koirat siellä metsälenkillä itseään telovat. Kai pitäisi pitää remmissä ja sohvalla, toki voivat silloinkin esim. liukastua.
Voltti on onneksi selvinnyt hyvin pienillä elämänsä ajan, mutta ehkä se onkin astetta rauhallisempi versio. Toivottavatsi nyt saisin päivitetyn version voltista myös itselleni, nuo edelliset ovat aika makeita tyyppejä!


Kuva Anu Rajaheimo


keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Laatuaikaa

Notten kanssa laatuaikaa Jaakolla. Pureuduttiin alkuun saksalaiseen pikkukoiralla, toimiihan se ihan niinkuin epäilinkin. Mutta vaatii hyvän takaakierron ja koiralta esteosaamisen, että ohjaaja ehtii pois alta.
Notte teki varsin mukavasti, ei niin reippaana kuin voisi, muttei myöskään ahdistunut niin paljoa että olisi jäänyt mulkoilemaan Jaakkoa häntä koipien välissä. Ehkä siitä ihan koira tuleekin!
Rytmityksissä itselläni on ongelmana ymmärtää pikkukoiran jalkojen tikitystä. Minä ohjaan aikalailla kuin maksia, omaa maksia. Koska koira jää esteelle suorittamaan yksinkin, omat jalat vievät jo seuraavaan pisteeseen ja siitä sitten tulee olotila, että jessus toi koira on hidas. Mutta elämääni on ilmestynyt persjätöt, jotka usein ovat Voltin kanssa nounou.
Mutta olihan pikkukoira pätevänä, siinä teki hienosti ihan vaativaa rataa omalla levelillään. Jos (ja eikös pitäisi sanoa kun) varmuus nousee ja herääminen tapahtuu, niin siitä voi tulla varsin makea pikkukiituri. Jos.

Olihan se taas ihanaa, olla ja treenata, avatautua ja höpistä. Terapeuttista, ihan parasta. Jos olisi aikaa ja mahdollisuus, tarvitsisin tuota niin paljon useammin. Parasta henkistä nollautumista.


lauantai 1. huhtikuuta 2017

löpinää

Astutukset ovat onnistuneesti takana ja nyt vaan odotellaan. Minä ja muutama muu.
Voltti käyttää tämän tuttuun tapaan hyväkseen ja ilmoittaa tarvitsevansa paljon lisää ravintoa. Tai jotain hyvää, kaikki kelpaa. Hyvin omatoiminen on tässä....



Notte on edelleen treenannut huimaan tahtiin kerta viikko. Täytyisi ottaa itseä niskasta kiinni ja ottaa sitä hallille mukaan pari kertaa viikossa... mutta kun se aika mukavasti tekee tuollakin treenimäärällä, pujottelua vaan täytyisi hioa ja paljon.
Pääsiäisenä jos kokeilisi miten se uskaltaa liikkua vieraassa paikassa, vieraiden ihmisten ja koirien keskellä.


Tässä samalla seurailen EO 2017 karsintojen Tornion LiveStreamiltä maksien hyppäriä. Kivalta näyttää, mutta ihme kyllä ei harmita vaikkei itse olekaan siellä. Ihana vaan täältä kotoa tsempata ystäviä. Ja tuloksista katsoinkin, että Di & Kati olivat huiman hienon tuloksen tehneet ekalta radalta! Tässä jännitän seuraavaa...
Jotenkin saan yhä enemmän ja enemmän hyvää mieltä & onnistumisen tunnetta kouluttamisen & valmentamisen kautta. Heidän kehittymisen, itsensä ylittämisen, kisaamisen ja harrastamisen ilon jakaminen on jotenkin vaan niin fiilistä nostattavaa joka tasolla.
Vaikka välillä miettii mikä minusta tulee "isona", mitä teen.... niin kyllä tämä nyt antaa niin paljon ja en halua tehdä mitään muuta just nyt. Ehkä joskus sitten. Kunhan pystyisin olemaan heidän arvoisensa.

Olevinaan on kokoajan vähän kiire, osaksi se on ihan tehtyä sellaista ja täysin myös vapaaehtoista. On aikaa vievät harrastukset, työt. Ei tunnu olevan aikaa tavata ketään noiden ulkopuolella. Usein koen huonoa omatuntoa kun perhe jää vähän sivuun, mutta lohduttelen itseäni lasten olevan jo aikuisia. Mutta eiköhän tämän kanssa paini lähes jokainen, luulisin.