Iltaturinoita.
Se tunne, kun on saanut kävellä rauhassa metsässä koirien kanssa, ilman polkuja. Vaaran rinnettä, samettista sammalta. Päässä lastenlaulu "Jos metsään haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt". Nalleja ei tavattu, onneksi.
Aurinko siivilöityy oksien välistä, ihailen sammaleen peittämää oksankäppyrää ja tallon savupommeja (mitä lie sieniä, siksi me niitä kutsuttiin lapsena).
Vaaralta laskeutuu suolle. Voimakas syksyn tuoksu. Hirven jäljet. Myllättyjä sammalia.
Koirien tahti muuttuu enempi tutkivaksi alun hullun rallin jälkeen. Miten erilaisia ne ovatkaan, metsässäkin. Riepu palaa aina nopeasti luokse, kulkee lähellä, liki. Kuinka onkaan vuodet tuoneet askeleessa enemmän harkintaa, enemmän läheisyyden kaipuuta.
Viuhka menee omia polkujaan. Ei koskaan karkaa, ei eksy. Unohtuu jonnekin tutkimaan heinien liikettä ja varjojen symboliikkaa. Vihellyksestä ilmestyy aina jostain, joskus myös ihan vierestä puskan takaa.
Voltilla näkyy nuoruuden riemu. Juoksee, menee, hyppii ja tutkii. Mieluiten jonkun kanssa, kovaa, kilpaa! Mutta kokoajan pitää huolen ettei vaan ole liian kaukana, käy kuittaamassa vähän väliä.
Ja Prim. Miljoona tuonne, satatuhatta tänne. Yli, loikkien, poukkoillen, kuperkeikkaa. Ei satu, ei haittaa, jatketaan matkaa! Menee kauskin, katoaa polun mutkaan. Mutta käy vähän väliä moikkaamassa.
Ilta on pimeä, muutama tähti taivaalla ja puolikas kuu alhaalla taivaalla. Järvestä nousee usvaa, ulkotulet heijastuu pinnasta. Jossain haukkuu koirat, jossain huutaa joku lintu. Tuoksut ovat voimakkaita, kirpeitä ja maanläheisiä.
Sauna on lämmin ja kutsuu kylpijöitä. Kirpakkaa jäähdytellä hetki verannalla.
Huomenna takaisin ihmisten ilmoille, arkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti