Aamulla Facebookia selaillessa avautuu mahdottoman paljon agilitypäivityksiä kisoista ja treeneistä. Kisoja suunnitellaan, reissuja ja treenejä. Katselen videoita ja kommentoinkin. Muutama on laittanut meseen kisavideot, katson läpi tottakai ja ihan mielelläni vieläpä.
Moni valmistautuu arvokisoihin, maailmalle kisaamaan. Haetaan luokkanousuja ja osalla fiilis on vaan matala kun ei onnistuta. Onnistuta saamaan sitä nollaa.
Mikä on muuttuut, miksi en ole siellä mukana ja selaile kipaa omaa kalenteria samalla päivittän. Miksi olen täällä Tuupovaaran Öllölässä eli melkeinpä Jumalan selän takana, miksi en aja treenaamaan ja miksi olen ihan tyytyväinen. Mikä on muuttunut?
Koiraharrastajat ja hevosharrastajat ovat aika samanlaisia. Usein tuntuu ettei elämään mahdu mitään muuta, se on fanaattista, mentävä ja tehtävä ja valmentauduttava ja kisattava. Tai et ole mitään, putoat pois "piireistä", olet olemassa muttet kuitenkaan.
Olet sunnuntaiharrastaja, tätiratsastaja, nobody.
Mikä siis itselläni on muuttunut? Agility on kuitenkin myös minun työni. Työ, josta en halua luopua, sillä se antaa niin paljon ja juuri nyt en keksi mitä muutamaan tekisin, jossa motivaatio pysyisi korkealla.
Agility on myös oikeasti rakas harrastus, edelleen nautin suunnattomasti koirien kouluttamisesta siinä, nopeudesta, vauhdista, koskaan et ole valmis. Ajan kanssa koirafiilis senkun paranee ja yhteistyö kehittyy. Virhe ei ole enää harmi, se on lisätreenin paikka ja haluan koiran kokoajan uskaltavan mennä itseensä luottaen ja yrittää. Toki ohjauksen mukaan, mutta virheen mahdollisuus toki kasvaa jos antaa koiralle enemmän vastuuta.
Kilpailut sitten, miksi en kilpaile juurikaan? Kilpailut eivät nyt anna niin paljoa, että haluaisin jokaisen vapaan viikonlopun siihen laittaa. Voltti on ns. saanut kaiken ja sillä alkaa olla ikää, haluan fiilistellä sen kanssa enemmänkin. Kisataan varmaan syksyllä joku startti, mutta vain jos Vinkki nousee 3-lk ja voin mennä samat kisat.
Niin Vinkki. Vinkki on kisaillut ja yhtä nollaa vaille 3-lk. Olemme napsineet vitosia ja treenihyllyjä (ja pari ihan oikeaakin :D ). Koira toimii kisoissa niin kuin kotonakin, minä en tarvitse kisakokemusta ja siksipä se nyt pääsi lomalle samalla kuin muutkin mun koirat. Loman jälkeen palataan asiaan, treeneihin ja noustaan 3-lk. Sitten katsotaan uudestaan,
Vänkä on vielä lapsikoira ja se on pahassa kasvuvaiheessa. Se osaa sen minkä tarttee ja opettelee sitten lisää kun palataan ihmisten ilmoille.
Eli minun koirat keskittyvät melkein kaksi kuukautta juoksemiseen mökillä, uimiseen ja yleiseen rallatteluun. Ehkä teen niinden kanssa jotain temppuja yms.
Mikä siis on muuttunut? Ehkä se, että iän mukana jaksaminen on oikeasti vähentynyt. Kaipaan vapaapäiviä, muita kuin koira-ihmisiä. Perhe haluaa joskus nähdä. Minulla on se ns. muukin elämä.
Minun muu elämä sisältää myös toisen aikaa vievän harrastuksen, hevosen ja ratsastuksen. Siinäkin teen tosissani mutten liian vakavasti. Silleen puoliksi tätihömppäillen vähän sitä sun tätä.
Muuttunut on myös nauttiminen rauhasta, hiljaisuudesta ja maalaiselämästä. Olisi mukavaa jos "kaikki" olisi vähän lähempänä täällä maalla, ettei joka paikkaan olisi vähän turhan paljon kilometrejä. Ehkä sitä lomallakin treenailisi ja kisaisi ellei joka paikkaan ajaisi vähintään tunnin. Tai no sillä tunnin ajomatkalla pääsee lähimmälle aksakentälle.
Hevosen kanssa täällä on sama. Ajan tallille n.40min. Jos ja kun haluan kisoihin, niitä on täällä aika vähän järkevän ajomatkan päässä.
Mutta ihmiset, tunnelma, eletty elämä, oma paikka. Ne vetävät ja halu olla täällä kasvaa vuosi vuodelta. Vielä ei vaan ole sen aika, ison elämän muutoksen. Vielä en ole valmis siihen. Toistaiseksi riittää nämä pari kuukautta vuodessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti