Voltti on ollut saikulla reilut pari kuukautta. Tai siis eihän se loppuaikaa lomaillut paitsi agilitysta. Kun ensiksi piti kuntouttaa ja katsoa, että varmasti kestää mm. normi lenkit ja sitten vähän raskaammatkin. Kun on hyvin jaksanut tuolla suojalumessa rämpimiset ja jumpat, pääsi agilityyn.
Eilen teki sellaista ihan oikeaa ratatreeniä koulutusten yhteydessä ensimmäistä kertaa. Voi Voltti ja agility = iso sydän + muutama pieni siihen päälle.
Ja voi iloa ja onnea, se ei lepuuta jalkaa, se ei ole yhtään kuuma ja kaikki on niinkuin pitääkin. Eli testi onnistui sikäli hienosti senkin suhteen, sen kanssa voi alkaa treenaamaan täysipainoisesti. Tottakai koiraa tarkkaillen, mutta niinhän se on aina.
Koirien kaikkinainen hyvinvointi on ollut esillä tässä nyt ehkä ainakin some maailmassa enemmän osaksi Tiinankin hyvän blogikirjoituksen myötä.
Vähän sitä sivuten pieni pohdinta.
Itselleni on aina ollut selvää ettei kipeällä ja oireilevalla koiralla treenata eikä kisata. Ainakin toivon ja uskon, että se on itselleni selvää. On sellainen pieni mahdollisuus, että asioille sokeutuu. Tahallisesti ja tahattomasti, mutta ei välttämättä osaa tai halua lukea koiraansa. Sillä kyllähän suurinosa harrastuskoirista tekee vaikka sitten vähän sattuisikin tai olisi epämukava olo. Osa jopa jollain asteella "paremmin" kun nostavat adrenaalitasoa kivustakin.
Onhan se kauhean ikävää jos harrastuskoiraksi otettu loukkaantuu tai jopa onkin kroonisesti sairas ja viallinen. Silti ihmisen oma tarve ja halua harrastaa ei saisi mennä koiran hyvinvoinnin edelle koskaan. Koira ei tarvitse supertreeniä ja kilpailuja. Sairas ja kipeä koira tarvitsee huolenpitoa, tarkkailua ja tottakai sen tilan mukaan aivoille hommia.
Onkin toinen juttu osaammeko lukea koiran eleitä ja tulkita niitä oikein. Osa koirista peittää pienet krempat, osa isommatkin, todella hyvin. Osaa emme näe tai halua nähdä.
Nämä ovat asioita, joihin itse yritän olla sokeutumatta. Mielummin koira "eläkkeelle" tai hoidetaan kuntoon kuin kipeällä koiralla treenaamaan ja kisaamaan.
Kyllähän se hiukan harmittaa kun jää SM-kisat väliin tai jätetään kiva koira lajista, josta molemmat todella pitävät, eläkkeelle ennen aikojaan. Mutta kokemukseni mukaan ainakaan omat koirat eivät ole itkeneet tassut silmillä kun eivät ikinä enää pääse agilitykisoihin tai tokokokeisiin.
Silti, voin sokeutua. Mutta onneksi minulla on ystäviä, jotka ajattelevat aikalailla samalla tavalla ja yhteisestä sopimuksesta olemme lupautuneet sanoa toisillemme jos näemme toisen koirassa jotain. Edes epäilemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti