keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Kisat

Olimme Voltin kanssa kisaamassa Ojangossa Seppo Savikon radoilla. Odotukset olivat nolla, pääasia oli palata radoille ja pitää hauskaa!
Oli ihanaa nähdä niin moni ystävä, kaveri ja tuttu. Alariakaan en ollut nähnyt reilusti yli vuoteen, melkein sama monen suomi kaverin kanssa.

Ensimmäinen rata oli hiukan, no haastava.
Mokasin heti alussa, katse se katse. Sitten joku ok pätkä, meni järkyn hienosti hankalaan pujotteluun. Teki juoksukontaktit loikaten. Veti niin kovaa kuin pääsi ja rallallaa. Kivaa oli, mutta vallatonta molemmilta. Alarkin totesi, että huomaa etten ole kisannut aikoihin.
Toinen rata tsempattiin sitten molemmat ja käskytin kontaktit seis. Olen mielettömän tyytyväinen tähän rataan! Kaikki ohjauskuviot oli nappiin ja me niin tehtiin yhdessä. Vain yksi kohta... en ollut ihan siinä missä kuvittelin ja ohjasin huolimattomasti poispäinkäännöksen, Voltti ei ehtinyt lukea sitä ja meni ohi esteen ja ympäri. Muuten puhdas rata!
Hyppikselle lähdin ekana kun oli vähän kiire. Mukava rata, johon pöllö tutustuin väärin. Korjasin kyllä jo tutustumisessa, mutta radalla tuli hetkellinen aivotoiminnan pätkäisy ja meni rytmi sekaisin, pelastelulla se kohta nollalla ja loppu rata olikin ok. Nolla :) Aikaa vaan paloi hulluna tuohon.

Mutta jes, we are back on track! Niin siistiä, kivaa ja upeaa :)

Ja hitto, nyt hevonen (ei oma) potkaisu mua reiteen ja puujalka... en uskalla ilmoittaa kisoihin kun en tiedä milloin pystyn juoksemaan. Ylihuomenna vai kolmen viikon päästä.

torstai 10. joulukuuta 2015

Jaakon treenit

Onhan se aina kivaa kun menee hyvin. Tosin minusta on todella kivaa oppia uutta, kokeilla ja miettiä, pohtia ohjauksia ja omia&koira vahvuuksia ja heikkouksia.
Olin Jaakon treeneissä, suunilleen iäisyyden jälkeen. Ja nautin joka hetkestä, siitä kun joku tuntee meidät hyvin ja antaa palautetta.
Syystä tai toisesta onnistuimme enemmän kuin hienosti, mitä sitä piilottelemaan ja vähättelemään. Aika kummallisenkin radan läpi meneminen olikin helppoa ja koska Voltti nyt vaan on taitava koira monessakin asiassa, niin sen osaaminen mahdollisti onnistumisen.
Kokeilimme pari vaihtoehtoa ohjauksellisesti ja kaikki onnistui. Paljon pohdintaa puomista, se on hidas kun alkaa ennakoimaan pysäytystä. Annanko vain juosta ja paljonko painetta, milloin ja missä. Onko treenit ja kisat erilaisia, lähteekö isompi pyörä pyörimään vai meneekö samalla moodilla. Sitä en nyt tiedä, olisi ehkä kokeiltava...

Ilon aihetta lisäsi se, että olen onnistunut siinä mistä Jaakko puhui jo viime kevättalvella. Siis korjaamaan asiaa eli liikkeelle lähtemistä. En enää jää katsomaan, odottamaan, ihailemaan koiraa vaan liikun. Paremmin kuulemma kuin koskaan.
Osaksi tähän on varmasti auttanut pikatreenaus eli aikalaillahan treenaan edelleen sen viisi minuuttia ja vilaus-tyylillä iltamyöhään omia treeniratoja läpi ratana. Sitten voin kokeilla erilaisia vaihtoehtoja, ihan jo pelkästään koulutettavienkin takia.
Minulla ei ole lisäsilmiä apuna, yksinhän sitä tulee tehtyä. Siksi on luxusta välillä päästä parhaiden silmien alle, kuitenkin kieli on yhteinen ja ajatus myös. Helpottaa paljon.

Notte pääsi hallille vähän riehumaan myös ja oli kovin reipas. Teki sivussa targetille menemistä ja vähän mukana juoksemista. Eipä vielä muuta tartte. Tai eikun joo, meni se sellaista lyhyttä putkea reippaana.

Pitkä, märkä ja hämärä syksy on veroittanut jotenkin omaa pirteyttä. Mutta kummasti aina kouluttaessa piristyy, minä niin tykkään siitä! Kiitos ihanat ja parhaat <3

torstai 3. joulukuuta 2015

Hiljaa hyvä tulee...

No jos tuo sanonta pitää paikkaansa, niin me ollaan vuonna 2020 superhyviä Voltin kanssa. Ellei kummallakin tule ikä vastaan jo silloin. 
Ollaan me treenattu, kerran tai kaksi kertaa viikossa, viisi minuuttia ja vilaus omia ratoja läpi. Parempi kuin ei mitään? On kamalan helppoa olla oman elämänsä agility sankari siinä lähempänä keskiyötä yksin treenatessa!
Kävimme me Janitallakin ja ihan hyvin mielin läksin sieltä. Kivaa oli, positiivinen ajattelu kunniaan ja mietintään. Itse tekemiseen ei kummoista, mehän osataan jos ja kun osataan. Katsotaan maanantain Jaakon treenin jälkeen olenko samoissa ajatuksissa.

Kisoihinkin ilmoittauduin, mutta kun on myös muuta elämää kuin agility (ja hevonen), niin ei me sitten ehditty. Ei kuulemma menettetty mitään, oli niin hankalat radat. Että ei me kai oltais selvittykään. Vois vaikka pudota sieltä pilvilinnoista kuuta kurkottamasta takaisin normaalien kisaajien pariin. Helppo olla hyvä kun ei ole kisannut koko vuonna (toivottavasti kaikki huomaavat pienen sarkastisuuden vivahteen tuossa).

Mistä olen superhypermielettömäniloinen on mun koulutettavat. Ne niin edistyy. Ihan huipusti ja etenkin noi aloittelevammat kun ne vaan menee, oppii, tekee ja kappas, ohjaajien suureksi ihmetykseksi ovat jo niin agilitykoiria! 
Sitten nuo jo kokeneemmat, kun niille osaisi antaa jotain uutta, vähän silmiä, vähän uskoa ja itseluottamusta, iloa ja menoa. 
Vierailevana kouluttaja on aina haastavampaa, ei ole tuttuja aina. Mutta niin antoisaa, minä niin tykkään tästä "työstäni"!

Onhan meille muuttanut uusi vääränrotuinen! Mutta väri pysyy, mustavalkoinen shelttipupsi Notte. Katsotaan tuleeko sohvankoriste vai agilitykoira. Toistaiseksi ei pahaa sanaa, hauska se on.

Ja sitten voihan marina, minun marina siis. Ja syvä huokaisu. Ja voihan paimentava bordercollie. Ja nämä, jotka sitten eivät ihan ymmärrä mitä, miksi ja kuinka. Vikaahan siinä on, kummallinen ja ihmeellinen ja sekundakin. 
Oman elämän draama queen ilmoittautuu, miksi elämä ei voisi välillä olla sellaista tasapaksua puurtamista. Heräisi hyvin nukkuneena, joisi kupin kahvia ja ei tarttis huolehtia mistään? Nukkumaan mennessä huomaisi ettei ole tapahtunut niin ei mitään mainittavaa, ei olisi huonoja uutisia, ei tekemättömiä hommia, huomisen murhetta ja raksutusta korvien välissä. 
Ehkä se onnistuisi jos ei a) kasvattaisi b) omistaisi koiria c) sotkeentuisi hevosiin d) lopettaisi hengittämisen.

Joulun odotusta rakkaat!

ps. ANTEEKSI ihanat ystävät kun minulla ei ole teille tarpeeksi aikaa. Kiitos kun jaksatte <3 

Notte kasvattajan kuvaamana.