kisamörkö nimeltään aina jotain (tekosyitä riittää)

Pitäisi kilpailla, on hyvä koira ja treenit sujuvat. Mutta kun....
Melkein ahdistun kun katson kisatuloksia, videoita ja upeita ranking sijoituksia somessa. Ahdistus, koska minun pitäisi olla siellä. Kisaamassa. Mikään ei saisi mennä sen yli, kisaamassa pitäisi olla kipeänä, väsyneenä, kiireisenä, jalka poikki ja mitään hyviä syitä olla kisaamatta ei ole muita kuin se, että koira on kipeä. Tämähän ei ole totta, mutta se tuntuu siltä. Ja koska tuntuu siltä, niin se ahdistaa.

Tämä vuosi on ollut hiukan erilainen, vähän ehkä hankala ja yllättävä. Minun mottoni voisi olla, että aina jotain.
Aina jotain voi olla töitä, täysin ymmärrettävä ja hyväksyttävä syy. Myöskin jos on kouluttanut/valmentanut agilitya pari viikkoa putkeen ja on yksi vapaapäivä välissä, en mene kilpailuihin. Haluan tehdä jotain muuta, olla perheen kanssa, istua hevosen selässä, käydä kylässä, kutsua vieraita, elää normaalia perheellisen elämää. (Se ole oikein, koska agilityn pitäisi mennä kaiken muun yli ja se on sitä normaalia.)
Aina jotain voi olla läheisille ihmisille tapahtuvia asioita, jotka koskettavat myös minua. Tällöin en ole pystynyt lähtemään kisoihin, minua tarvitaan muualla enemmän. Koska työt pitää hoitaa (onneksi saan tehdä tälläistä työtä!), niin se aika on sitten mm. kisoista. Tälläisiä aina jotain-juttuja on tänä vuonna ollut enemmän kuin tarpeeksi, valitettavasti. (Mutta toisaaltaan pitäisi silti kisata, saisi ajatukset pois noista asioita ja aikaa itselle, agilitya ei pitäisi jättää oikeastaan minkään takia. )
Aina jotain voi olla sitten oikea ja pätevä syy eli koiran sairastuminen. Onneksi vain kerran eikä vakavaa, mutta silti. (Tällöin ei ole minkäänlaista syytä kilpailla, ainakaan sillä koiralla. Jollain muulla tietysti voi.)
Aina jotain voi olla yksinkertainen unohdus, ilmoittautuminen meni jo. Ikäväkyllä näitäkin sattuu ja melkein tekisi mieli laittaa liittoon toive, että viimeinen ilmoittautumispäivä vakiinnuttettaisiin esim. lauantai iltaan. Mieluiten sunnuntaille.( Onneksi välillä voi ruinata jälki-ilmoittautuneena mukaan, jos kehtaa. Tai kun.)
Aina jotain voi olla ihan vain mukavuuden halu, muun tekemisen halu ja se voi olla myös tuon hevosen syy. Onkin heppavalmennus tai kisat. Näitä kyllä vähemmän. (Mutta silti ne eivät saa mennä agilityn yli, sillä agilityn täytyy olla ykkösprioriteetti!)
Aina jotain voi myös olla loma. Loma maalla, kaikkialle on pitkä matka. Ei treenata, ei kisata. (Paitsi että oikea agilitaaja viettää lomansa agilitya tehden, mieluiten matkustaen ympäriinsä kisojen perässä.)
Aina jotain on myös nyt iso kynnys. Kun ei kisaa, ei kohta haluakkaan kisata, ei uskalla kisata, odotukset ovat liian korkealla ja pitäisi kisata eli kisoista uhkaa tulla nurkan takana vaaniva mörkö, sillä kisoissa kuuluu myös pärjätä. Koska koulutan/valmennan työkseni, koska on hyvä koira ja koska vaan pitää. (Tekosyitä, sanoo oikea agilitaaja. Kallonkutistajalla mars.)
Aina jotain on myös just ne liian isot tulos odotukset, lukuisat vitoset ja virheet syövät. (Kisaa enemmän, siitä sillä selvitään. Paljon startteja, enemmän nollia, paremmat luvut.)


Jos ja kun joskus sinne kisoihin saakka pääsen, niin siellä on oikeasti kivaa. Viimeksi kilpailin kamalassa flunssa Lägillä pari starttia lokakuussa, 5 ja tahallinen hylly turhan vauhdikkaasta keinusta. Sitä ennen syyskuussa 8 starttia (vau!), 3x0, 3x5vp, 1x10vp, 1xhyl. Piti ihan tarkistaa.
(42 starttia eli 14 kilpailua v.-16, joista 8x5vp, 9x0vp (7x1. tai 2.sija), 18xhyl (en muista tahallisten määrää) ja sitten loput jotain muuta. Ei kummoiset %. Eli tuollakin starttimäärällä voisi olla vaikka missä jos lehmät lentäisi ja auringon pilkut osuisivat oikeaan suhteeseen kuun kiertoon ;) )

Jos yrittäisi, eikä vaan yrittäisi vaan toteuttaisi, saada meidät kisaamaan vuonna 2017 edes pari kertaa kuussa. Paitsi lomalla. Voltti ei ymmärrä saako se kisata vai ei, mutta kyllähän se kai siitä tykkää.
Muutama viikko aikaa selättää kisamörkö!