Kun selkä ei anna just nyt juosta, niin Notte sai tehdä edelleen vain pyörityksiä ja yhdelle esteelle irtoamisia. Helposti ja hienosti onnistuu lähettäminen yhdelle (ei todellakaan vielä minnekään 5m päähän... vaan ihan vain lähelle) kaikista kulmista ja takaakiertoina. Putkiin ja harjoiteltiin myös suoralla putkella tiukempia lähetyksiä, vaihtelevalla menestyksellä. Wrapit suuntaan sun toiseen onnistuu ja koira tekee iloisena häntä heiluen kokoajan!
Myös paikalla pysyi odottamassa, se oli jo melkein pieni ihme. Toki kotona olemme harjoitelleet jalkojen väliin tulemista ja odottamista hetken. Sitä jalkojen väliin puikahtamista tarjoaakin kokoajan myös.
Siinä eräs koulutettava ääneen ihaili ja sanoi haluavansa myös tuollaisen syntymälahjakkaan pikku talentti pennun. Tyytyväisenä rapsuttelin pupsia ja hetken sitten mietin. Syntymälahjakas?
Notte on reipas ja iloinen. Kamalan onnellisen oloinen pentu, joka häntä heiluen puuhailee. Sen kanssa on oikeasti tehty äärimmäisen vähän. Vai onko sittenkään?
Nottea ei ole kouluttamalla koulutettu lainkaan. Se on ollut pentu ja koska se on sheltti (seliseli), niin olen antanut sen aikalailla vain olla. Koska sen elämän tehtävä on olla meidän lemmikki, sohvan koriste, joka aksaa. Jos se siitä tykkää ja on terve.
Mutta olenhan minä sen kanssa puuhastellut eli varmaan puolivahingossa vahvistanut kuinka kivaa minun kanssa tekeminen onkaan. Aina saa herkkuja (perus nappula kelpaa mainiosti) ja pieni koira on jopa laittanut pienet harmaan aivosolut liikkeelle mistä ja kuinka sitä palkkaa saisi. Kiertämällä sohvapöydän, jalkojen väliin tulemisella vai jotain muuta?
Kotona se leikkii hienosti, mutta nyt hampaiden vaihtuessa se vähän latistui. On tullut namitettua enemmän. Mietin jo, että jos palkkaan aina namilla, niin irtoaako se koskaan... Mutta irtoaa se, nyt jo tarpeeksi tähän vaiheeseen ja targetille todella hyvin. Tosin pienen koiran muisti on vielä kovin lyhyt, liian kauaksi ei targettia viedä tai ainakaan paikkaa muuttaa.
Olen aika kova käyttämään ääntä ja "jes" kiljahdukset saavat sen villiksi ja yrittämään enemmän. Jes on vähän niinkuin naksu. Se ei juuri häiriinny mistään, ei ihmisistä eikä vieraista koiristakaan, se on niin paljon minun kanssa kuplassaan. Milloin ei nyt juokse ympäri hallia vaan juoksemisen ilosta.
Mitä nyt sitten taas selitän... eli yritän ehkä kertoa kuinka tärkeää on luoda pentuun positiivinen suhde. Tehdä sen kanssa kivoja juttuja, palkkailla sitä pienistä asioista. Luoda pennun ja ihmisen välille sellainen me olemme me-juttu.
Minä olen hyvin onnellinen, että olen viime vuosina onnistunut omien koirieni kanssa sen tekemään. Monet ajattelevan sitä vain koirien ominaisuutena ja mun hyvänä onnena, tuurina kun on sellaiset koirat. Sekin on aivan totta, minulla on hyvä tuuri niiden suhteen. Mutta oikeasti, olen pieninä arkipäiväisinä asioina vahvistanut sitä tuuria ja me olemme me-asennetta.
ps. kaikille koirille tulee se murkkuikä, tai miksi sitä halutaankin kutsua, ja kupla venyy ja vanuu, välillä myös puhkeaa hetkellisesti. Mutta kun se on ollut olemassa, sen saa helpommin taas ehyeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti