Kimppa tokot

Eilen heitettiin, että kuinkas meidän tavoitteet tokossa yli SM-kisojen ja piirimestisten. No johan... en ollut edes ajatellut, minusta jo SM-kisoihin osallistuminen aiheuttaa hiukan rytmihäiriöitä.
Tietysti, miksipä ei tavoittelisi kuuta taivaalta tai ainakin matkaa kuuhun? Toko on siitä kiva laji, että sen epäonnistumisista ei tule ihan pöh-fiilis. Kaikista onnistumisista enemmänkin vautsivau-olotila.
Ja koska en varmaan ole ikinä milloinkaan maininnut, niin Volttihan on ihan maailman paras koira. Siis minulle :o) Sen kanssa tekeminen on vaan niin hienoa, se on suurella sydämellä aina mukana kaikessa tekemisessä.
Sen lempipaikka kotona on eteisen pimeä nurkka. Ai miksi? No siellä se odottaa jos lähdetään, hän lähtee kanssa heti mukaan. No ei oikeasti, siellähän se on missä minäkin. Jaloissa tuolin alla, sohvalla kainalossa tai sängyssä pää tyynyllä. Eikä se ole eroahdistuskoiraa nähnytkään, voi sen hyvin jättää yksin mihin vaan. Huokaa ja alkaa nukkumaan. Tarkastettuaan ettei olisi mitään syömistä missään.
Kovin on sellainen tytär kuin äitikin monessa asiassa.
Mutta siihen tokoon. Kotona tehty pääosin sisällä pikkusia juttuja. Eilen kentällä mukavassa porukassa (siis minä niin oikeasti tykkään treenata heidän kanssa! Kiitos siis taas koko eiliselle <3 ). Voltin kanssa tehtiin porukan määräämät kolme liikettä kisanomaisesti.
Luoksetulo, seuraaminen ja kaukot. Kuinkas sattuikaan, mun ei ehkä ne lempiliikkeet ;o)
Luoksetulossa maahan hyvin. Seis oli kuulemma ihan hyvä ellei jopa oikein hyvä. Maahan meni myös ihan ok, mutta minusta saisi olla näpsempi. Sivulle ok, mutta taas mutta. Haluan sen hiukan erilaiseksi. Nyt kun sanottiin ettei saa törmätä, niin tekee pienen lenkin sinne taakse.
Seuraaminen. Älä katso koiraa, älä katso koiraa... Näin kuitenkin muutaman etujalan hyppely jee kun on hauskaa-potkun alkuun. Ilmeisesti itse seuraaminen oli kuitenkin ihan kelvollista, ainakaan eivät muut siitä sanoneet mitään. Oisiko treeni tuottanut tulosta ja pään asento nyt pysyy eikä nyökytä kuin sellainen lapsuuden lelulehmä. Ilmeisesti myös käännöksissä nyt pysyy paremmin. Paikkakin ehkä ok?
Kaukot. Voi kylmyys, mutta Voltti suoriutui. Ja teki ehkä aikasen hienot kaukot! Kuulemma ei takajalat liikahtaneetkaan, ihan superia.
Ehkä nämä pienet kotitreenit tuottaa pienesti tulosta hommiin ja isompiin kokonaisuuksiin.
Lopuksi merkin luopumistreeniä. Vaikeaa, mutta eipä mahdotonta. Ninan neuvoilla myös silmän käytön katkaisemista, toimiskohan jopa!

Mutta ne tavoitteet ja ajatukset... uskaltaskohan. Paljonko panostaa tokoon. Meneekä se aksan ohi. Vai voiko ne mennä käsikädessä yhdessä auringon laskuun? Miten mun pieni koiruus, jaksaako se? Ja siellä on ne isot ja mahtavat, taitavat ja voittamattomat huippikset. Iik. Ehkä me katsotaan mihin minun taidot tyssää, Voltti nyt hoitaa hommansa jos sille vaan osataan kertoa mitkä ne on. Ellei osaa niin voi vaan katsoa peiliin.