Takaisin kotiin

Aina on mukava olla hiukan arjen ulkopuolella vaikka mökkeilyä ei nyt löhölomaksi voikaan kutsua. Tosin löhöileminen onnistuu normisti yhden päivän ja sen jälkeen alkaa tulla tosi tylsää. Etsittävä tekemistä.
Hiihtäminen ei kuulu lempilajeihini enkä omista edes suksia. Mutta tuolla melkein umpihangessa ja järven jäällä latua pitkin oli ihan mukava sivakoida hiljaksiin. Ehkei sille ladulle olisi ollut koirilla asiaa, mutta ketään ei koko aikana näkynyt ja niinpä se saivat juosta vapaana mukana.
Lumikenkäkävelyä tuli harrastettua joka päivä. Yllättävän raskasta se on, jo 4-5km lenkin jälkeen huomaa liikkuneensa! Nilkkoihin otti kovasti, kipulääkkeittä ei vielä pysty liikkumaan enemmän. Mutta kokoajan parempaan suuntaan.
Tuohon päälle kun on kaikki ihan arkihommat. Polkujen tekeminen niin liiterille, huussille kuin saunalle. Veden nostaminen, puiden hakeminen, uunin lämmittäminen. Päivä menee ihan hujauksessa ja huomaa ettei ole oikein tehnyt mitään. Yhden kirjan ehdin lukea, lasten ja äidin kanssa korttia pelattiin joka päivä, telkkaria tuli katsottua hiukan.
Viuhka ja Voltti osallistuivat kaikkeen ja olivat nekin aika kuitteja aina illalla.

Kotona meinasi yksi halimali hukuttaa minut suosion osoituksiin. Istui sylissä 10min nuollen ja puskien. Sitten vaan yht'äkkiä katsoi että riittää ja läksi takkahuoneeseen. Eikä sitä näkynyt kuin vasta iltaruoan aikaan. Juhakin sanoi, että Riepu nyt lähinnä haluaa olla pihalla tai sisällä ollessaan makoilee omalla pedillään. Ruoalle ilmestyy ja poistuu taas. Se on vielä vetäytyvämpi kuin aiemmin. Syy? Tai ehkei ole mitään syytä.
Maliina oli kovin rauhaton koko illan. Raivostuttavan rauhaton. Kävelee kokoajan ja hätistää kissoja. Siis ihan koko ajan! Pitäisikö sille antaa joku lisäravinnekuuri jotain rauhoittavaa? Onko kellään mitään ajatusta asiasta?
Ruuti ruppana, reppanaa se ei ole nähnytkään. En tiedä oliko edes huomannut osan perheestä olleen poissa ;)

Tänään alkaa paluu arkeen ja tokotreenit. Olisi minun vetovuoro ensin ja sitten Voltin treenit. Muutama työjuttu pitäisi saada tehtyä myöskin.

Laura oli blogiinsa laittanut hyviä ajatuksia Pyrystä ja Vipistä. Sitä lukiessani muistui mieleeni juuri tuo, perusasiat pitäisi osata ja opettaa kunnolla. Kuinka paljon kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jokainen tekee oman koiransa sen oman matkan sinne jonnekin. Mikä se sitten onkin. Ilman päämäärää tai tavoitetta kulkeminen on ehkä hiukan hapuilua. Ja vaikka olisi ne tiedossa, voi tarvita välietappeja ja hetkeksi alas istumista ja miettimistä kuinka ja miten jatkaa eteenpäin. Joskus joutuu palaamaan polkua takaisin päin, joskus aloittaa jopa ihan alusta. Aina voi myös lisätä välitavoitteita, siirtää tai jopa muuttaa päämäärää.
Jos ja kun tavoitteet saavutetaan, voi asettaa uusia. Tällöinkin yleensä huomaa, että joutuu peruuttamaan joissakin asioissa aina välillä. Vahvistamaan, korjaamaan ja uusimaan. Matka koiran kanssa ei ole koskaan loppumaton. Tietä jatkuu ja jatkuu. Joka mutkan takana on jotain uutta, hurjien alamäkien jälkeen usein vauhti hyytyy hetkeksi seuraavaan ylämäkeen. Joskus tuntuu myös, että kulkeminen on yhtä suota, eteneminen on tahmeaa, raskasta ja huomaamatonta. Välillä taas melkein liidetään vetten päällä.
Mutta se onnistuminen, yhteinen tekeminen molempien nauttiessa siitä tekemisestä, on se isoin palkka. Välillä se on vain se sopiva ilme ja silmien säihke, toisen kerran taas flowmainen agilityrata. Ja kaikkea siitä väliltä.